ISO KIRJA

8 ISO KIRJA kykyjäni niin suuressa arvossa ja ihaillut taitoani voittaa esteet, oli lopultakin ajettu nurkkaan. Oli minun vuoroni astua pimeään ja seurata minua ennen vaeltaneiden juoppojen pitkää saattoa. Ajattelin onnetonta vaimoani. Meillä oli kuitenkin ollut monta onnellista hetkeä. Olisin antanut mitä tahansa hyvitykseksi. Mutta se oli myöhäistä. Sanat eivät pysty kuvaamaan sitä yksinäisyyttä ja epätoivoa, joka minut valtasi, kun vajosin itsesäälin suohon. Joka puolel­ la ympärilläni näin vajottavaa lentohiekkaa. Olin kohdannut voittajani. Minut oli lannistettu. Alkoholista oli tullut minun herrani. Vapisevana ja murtuneena miehenä tulin ulos sairaalasta. Pelko piti minut vähän aikaa raittiina. Sitten tuli tuo kavala ja mieletön ensimmäinen ryyppy, ja aselevon muistopäivänä vuonna 1934 olin taas täydessä vauhdissa. Kaikki alistuivat ajatukseen, että minut olisi pantava jonnekin lukkojen taakse tai muuten kulkisin suoraan kuolemaan. Pimeys ennen aamun­ koittoa on läpitunkematon! Se ryyppykausi oli nimittäin viimeiseni. Pian minä sinkou­ duin johonkin, jota tahdon kutsua olemassaolon neljänneksi ulottuvuudeksi. Minä sain kokea onnea ja rauhaa, tuntea itseni hyödylliseksi, elää tavalla, joka käy yhä ihmeellisemmäksi sitä mukaa kun aika kuluu. Tuon vuoden surkea marraskuu oli lopullaan ja minä istuin keittiössä ryyppäämässä. Tyytyväisenä ajattelin, että minulla oli talossa piilossa tarpeeksi giniä yön ja seuraavan päivän va­ ralle. Vaimoni oli töissä. Mietin, uskaltaisinko kätkeä täyden pullon giniä vuoteemme päädyn viereen. Tiesin tarvitsevani sitä ennen aamun koittoa. Puhelimen pärinä keskeytti mietteeni. Kouluajoilta tutun kaverin iloinen ääni kysyi, saisiko hän tulla käymään.