ISO KIRJA

53 tumaan vähän samanlaiselta kuin niistä, jotka olivat väittä- neet, etteivät Wright-veljekset ikinä lennä.  Johdonmukainen ajattelu on poikaa. Me kannatimme sitä. Me kannatamme sitä edelleen. Ei meille sattumalta ole annet- tu kykyä käyttää järkeämme, tarkastella aistiemme havaintoja ja tehdä johtopäätöksiä. Se on ihmisen hienoimpia lahjoja. Me epäilyyn taipuvaiset emme hyväksy sellaista puhetta, jota ei voi käsitellä ja tulkita järkevästi. Niinpä nyt teemme kaikkem- me selittääksemme, miksi nykyinen uskomme on meistä jär- kevä, miksi meistä on mielekkäämpää ja johdonmukaisempaa uskoa kuin olla uskomatta, miksi väitämme, että entinen ajat- telumme oli heikkoa ja velttoa – se että nostimme epäileväisi- nä kätemme antautumisen merkiksi ja sanoimme: ”En tiedä.”  Kun meistä oli tullut alkoholisteja, kun itse aiheuttamam- me ahdinko oli niin ylivoimainen, ettei sitä voinut lykätä eikä kiertää, meidän oli kohdattava pelottomasti ajatus, että joko Jumala on kaikki tai sitten Hän ei ole mitään. Jumala joko on tai sitten ei. Valitse, ole hyvä.  Tässä tilanteessa tuli eteemme väistämätön kysymys uskos- ta. Sitä ei käynyt kiertäminen. Jotkut meistä olivat jo kulke- neet pitkälle järjen rakentamalle sillalle ja näimme edessämme kaivatun uskon rannan. Lupaus uudesta maasta ja sen häämöt- tävät ääriviivat saivat jo silmämme loistamaan ja valoivat roh- keutta uupuneisiin mieliin. Meitä kohti ojentui ystävien käsiä. Olimme kiitollisia siitä, että järki oli tuonut meidät näin pit- källe. Mutta miten ollakaan, me emme osanneet astua maihin. Ehkä olimme viimeisellä virstalla luottaneet liikaa järkeen eikä meidän tehnytmieli luopua tästä tuesta.  Ihmekös tuo. Mutta katsotaan asiaa tarkemmin. Eikö kui- tenkin meidän tietämättämme jonkinlainen usko ollut tuo nut meidät tähän asti? Mehän uskoimme omaan järkeilyym- ME EPÄILIJÄT