ISO KIRJA

12 ISO KIRJA seen. Hän seisoi uudella perustalla. Hänen juurensa imivät voimaa eri maaperästä kuin ennen. Vaikka näin ystäväni esimerkin edessäni, en päässyt eroon en­ tisten ennakkoluulojeni rippeistä. Sana Jumala herätti minussa edelleen vastenmielisyyttä. Kun tuli puhe siitä, että Jumala voisi merkitä jotakin henkilökohtaisesti minulle, vastenmielisyyteni vain kasvoi. Tuo ajatus ei miellyttänyt minua. Minä saatoin hyväksyä sellaiset käsitteet kuin luova Järki, maailmankaik­ keuden tai luonnon Henki, mutta vastustin ankarasti ajatusta taivaallisesta hallitsijasta, oli hänen valtansa kuinka rakastavaa tahansa. Olen sen päivän jälkeen keskustellut monien ihmisten kanssa, jotka ovat tunteneet samoin. Ystäväni esitti silloin ajatuksen, joka kuulosti uudel­ ta. Hän sanoi: ”Miksi sinä et omaksu Jumalasta omaa käsi- tystäsi?” Se meni perille. Se sulatti älyn jäävuoren, jonka varjossa olin elänyt ja hytissyt vuosikaudet. Auringon säteet tavoittivat minut viimein. Ei tarvinnut muuta kuin uskoa Voimaan, joka on minua itseä- ni suurempi. Alkuun pääsemiseksi minulta ei vaadittu mitään muuta. Käsitin, että saatoin lähteä siitä liikkeelle. Täydellinen valmius riitti perustaksi, jos mieli teki päästä siihen, missä ys­ täväni oli. Entä tekikö mieli? Totisesti teki! Niin minä vakuutuin siitä, että Jumala välittää meistä ihmisis­ tä, kun me tarpeeksi haluamme hänen välittävän. Viimein minä näin ja tunsin ja uskoin. Ylpeyden ja ennakkoluulon suomukset putosivat silmiltäni. Eteeni avautui uusi maailma. Tuomiokirkossa saamani kokemuksen merkitys valkeni mi­ nulle. Olin lyhyen hetken tarvinnut ja kaivannut Jumalaa. Olin nöyrästi halunnut Hänet luokseni – ja Hän oli tullut. Mutta pian oli maailman hälinä ja ennen muuta sisäinen levottomuu-