ISO KIRJA

107 kaamme, kauhistuttivat ja järkyttivät meitä. Olimme kuin oravat pyörässä, kapusimme kärsivällisesti ja uuvuksissa eteenpäin ja putosimme joka kerta samaan myllyyn pääsemättä lujalle maalle. Useimmat meistä ovat kokeneet viimeiset vaiheet: hoitokodit, parantolat, sairaalat ja vankilat. Joskus jouduimme näkemään miehemme juoppohulluuden ja mielenvikaisuuden kourissa. Kuolema kävi monasti lähellä.  Noissa olosuhteissa emme voineet välttyä virheittä. Osa virheistä johtui siitä, että emme tienneet mitään alkoholismista. Toisinaan meillä oli epämääräinen tunne, että olimme tekemi- sissä sairaan ihmisen kanssa. Jos olisimme käsittäneet, millai- nen sairaus alkoholismi on, olisimme ehkä menetelleet toisin.  Miten saattoi mies, joka rakastaa vaimoaan ja lapsiaan, olla niin ajattelematon, kova ja julma? Ei hän voi rakastaa ketään, ajattelimme me. Ja juuri kun olimme vakuuttuneet miehen sydä- mettömyydestä, hän yllätti meidät uusilla päätöksillä ja uusilla yrityksillä. Hetken hän oli oma entinen ihana itsensä. Sitten hän petti taas herättämänsä rakkauden. Kun häneltä kysyi, miksi hän alkoi taas juoda, hän esitti jonkin typerän tekosyyn tai ei mitään. Sitä ei voinut käsittää, se oli sydäntä särkevää. Olimmeko erehtyneet näin perinpohjin mennessämme hänen kanssaan naimisiin? Kun mies joi, hän oli aivan vieras ihmi- nen. Joskus häneen ei saanut mitään yhteyttä, oli kuin hänen ympärillään olisi kohonnut korkea muuri.  Jos mies ei rakastanut perhettään, niin ei sitten, mutta miten hän saattoi olla niin sokea itseensä nähden? Minne oli joutu- nut hänen arvostelukykynsä, terve järkensä, tahdonvoimansa? Miten hän ei voinut käsittää, että viina tuhosi hänet? Miten oli VAIMOILLE