ISO KIRJA

105 tuntoon ja katkeraan kaunaan. Jotkut meistä ovat ajautuneet äärimmäisyydestä toiseen toivoen aina vain, että rakkaamme jonakin päivänä olisi taas oma itsensä.  Uskollisuus ja toive siitä, että aviomies ryhdistäytyisi ja olisi niin kuin muutkin ihmiset, ovat saattaneet meidät monenmoi- siin tilanteisiin. Olemme olleet epäitsekkäitä ja uhrautuvia. Olemme valehdelleet ties kuinka monta kertaa suojellaksemme ylpeyttämme ja miehen mainetta. Olemme rukoilleet ja pyytä- neet, olemme olleet kärsivällisiä. Olemme iskeneet kavalasta. Olemme lähteneet kotoa. Olemme olleet hysteerisiä. Olemme olleet kauhuissamme. Olemme etsineet myötätuntoa. Meillä on ollut kostoksi suhteita toisten miesten kanssa.  Monena iltana on kotimme ollut taistelutanner ja aamul- la olemme taas sopineet. Ystävämme ovat neuvoneet meitä hylkäämään miehemme ja me olemme lähteneet ikihyväksi vain palataksemme kohta takaisin jälleen toivoen. Toivoen ja toivoen. Miehemme ovat vannoneet pyhästi lopettavansa juomisen. Me olemme uskoneet, kun kukaan muu ei olisi enää voinut tai tahtonut uskoa. Ja sitten joidenkin päivien, viikkojen ja tai kuukausien kuluttua tuli aina uusi romahdus.  Meillä kävi harvoin vieraita, sillä emme voineet koskaan tietää missä kunnossa mies ilmaantuisi kotiin. Ihmisten ta- paaminen oli vaikeaa. Aloimme elää käytännöllisesti katsoen yksin. Kun meidät kutsuttiin kylään, mies joi salaa niin paljon, että hän pilasi koko tilaisuuden. Jos hän ei juonut mitään, hän sääli itseään niin, että kenelläkään ei ollut hauskaa.  Elimme jatkuvassa taloudellisessa epävarmuudessa. Jos miehellä oli työpaikka, se oli uhanalainen. Palkkapussit eivät VAIMOILLE