ISO KIRJA

10 ISO KIRJA nostunut. Olin toki kiinnostunut. Oli pakko olla, sillä mielestäni minulla ei enää ollut toivoa. Hän puhui monta tuntia. Lapsuuden muistoja kohosi mieleeni. Melkein kuulin korvissani papin äänen niin kuin aikoinaan istuessani hiljaisina sunnuntaipäivinä mäenrinteessä, muistin sen raittiuslupauksen, joka oli jäänyt antamatta. Muistin iso­ isäni, joka oli lempeästi halveksinut eräitä kirkollisia ihmisiä ja heidän tekemisiään. Hän väitti kivenkovaan, että maailma soi ja kieltäytyi antamasta papeille yksinoikeutta selittää kuin­ ka sitä soittoa oli kuunneltava; hän oli puhunut näistä asioista pelottomasti ennen kuolemaansa. Kaikki nämä muistot tulvivat menneisyydestä mieleeni. Minä rupesin nieleskelemään. Muistin, kuinka olin sodan aikana käynyt Winchesterin tuo­ miokirkossa. Olin aina uskonut että on olemassa minua suurempi voima. Olin pohtinut näitä asioita usein. En ollut ateisti. Hyvin har­ vat ihmiset ovat, sillä silloin ihminen uskoo sokeasti siihen varsin merkilliseen oletukseen, että tämä maailmankaikkeus on syntynyt tyhjästä ja sinkoaa vailla suuntaa kohti olemat­ tomuutta. Sankarit, jotka olin älyllisesti valinnut, kemistit ja tähtitieteilijät, jopa kehitysopin tutkijat, olivat sitä mieltä, että maailmassa tekivät työtään suuret lait ja voimat. Vaikka aihetta päinvastaiseenkin johtopäätökseen oli, minä en epäillyt etteikö kaiken takana vaikuttaisi suuri tarkoitus ja rytmi. Miten maa­ ilmassa voisi olla täsmälliset ja järkkymättömät lait, mutta ei mitään järkeä? En voinut muuta kuin uskoa maailmankaikke­ uden Henkeen, joka ei totellut aikaa eikä rajoja. Mutta sen pitemmälle en ollut mennyt. Pappien ja maailman uskontojen kanssa minä en halunnut olla missään tekemisissä. Kun tuli puhe henkilökohtaisesta suhteesta Jumalaan, joka oli rakkaus, jonka voima ylitti ihmisen mitat, joka johdatti meitä, minua rupesi ärsyttämään, enkä päästänyt sellaisia ajatuksia mieleeni.